Nyt se lähtee. Tukka siis. Kun kuljetan sormiani pitkien hiusteni lomassa, niin käteen jää päivä päivältä enemmän karvaa. Hiusten lähteminen on alkanut klassisesti kolmannella viikolla sytostaatin jälkeen. Eilen ei vielä näkynyt merkkejä kaljusta, kiitos paksun kuontaloni, mutta mikäli äsken oikein katsoin, niin toisella sivulla alkaa olla aika harvaa. Tukka siis saanee lopullisesti kyytiä juhannuksena, tai viimeistään ensi viikolla, sillä mieluummin sitten olen kalju, kuin että olisin jollain puolitukalla. Päänahka elää syksyä, sillä heti samalla viikolla ekan sytostaatin jälkeen hiuksisto ikään kuin väsähti ja sitä myöten silminnähden läsähti pitkin päätä. Sitten näytti, että juuresta pukkaava hiusteni oma väri oli huomattavasti vaalentunut ja jos tarkemmin ajattelen, niin myös ripset näyttäisivät vaalentuneen entisestään. Ja nyt runollisesti sanottuna hiukset tippuvat kuin syksyn lehdet.
Olen miettinyt jonkin verran tätä rintasyöpäpotilaan minäkuvaa ja yhteiskunnan kuvaa naisesta, joka kuten kaikki tiedämme on melkoisen yksitotinen isoine tisseineen ja täydellisen muotoisine takapuolineen, kiiltävine hiuksineen ja kimmoisine ihoineen joihin tietysti liittyy täydellinen karvaton (!) vartalo, jota ei missään elämäntilanteessa saa päästää repsahtamaan. Naiskuva istuu yhtä tiukassa kuin äitimyytti sen suhteen mikä äidille on suotavaa ja mikä ei. Tykkään kyllä meikata ja ajoittain tällätä oikein kunnolla, rakastan kauniita kuteita ja pitkiä hiuksiani, mutteivathan ne itseisarvona toimi. Mitä sitten, jos mulla on kalju pää? Varmastihan se tulee herättämään kysymyksiä ja katseita, mutta en nyt aivan tyystin haluaisi piiloutua peruukin ja huivien tai muiden päähineiden uumeniin, kun en ole koskaan niitä omiksi tuntenut. Peruukki tuntuu tällä hetkellä kovin vieraalta, mutta toki sen aion hankkia heti, kun seuraavasta sytostaatista olen selvinnyt elävien kirjoihin. On sitten ainakin vaihtelua ja lämmikettä päänupille.
Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko tähän sairauteen ja oman minäkuvan konkreettiseen muuttumiseen liittyykään häpeän tunteita, jotka osaksi aivan varmasti (ja aivan turhaan) johtuu juuri ulkoisista odotuksista ja paineista. Miksi itseään pitäisi hävetä? Syitä on monia, ja tiedän kyllä omastakin kokemuksesta, että peiliin katsominen voi olla lähes satuttava kokemus. Minulla tämä kokemus löytyy muutaman vuoden takaa, ollessani yli 20 kg paksummassa kunnossa kuin nyt olen. Tuolloin en enää oikeastaan halunnut katsoa peiliin lainkaan, koska en tuntenut kroppaani omakseni. Painoa toki pystyy useinkin hallitsemaan ja niin vain sainkin sen hallintaan, mutta syöpä ei anna armoa, eikä sitä voi hallita sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki hoidoilla hallitaan syöpää, mutta psyykkisesti joutuu tekemään melkoisen työn esim. juurikin omaa hallinnan menettämisen tunnetta työstäessä. Pelko, ahdistus, tuskakin heittävät oman lisänsä minäkuva-soppaan, joita jokainen käsittelee omalla laillaan.
En tiedä miltä tuntuu kaljuus, täysi sellainen, mutta olen kyllä joskus haaveillut aivan lyhyestä siilitukasta, siis lähes kaljusta. Kiiltävä päänahka tulee olemaan osa elämääni seuraavan vuoden ajan, halusin tai en, joten ehkä siihenkin tottuu. Tissin lähtöäkin olen miettinyt, mutta rankkaan terveyden ja syöpäpaskan leikkaamisen 100%:sti tärkeämmäksi, kuin sen että rinta säilyisi, ja niin varmaan tekee suurin osa kanssasisaristakin. Ehkä itseäni relaa tissin lähdössä jo sekin seikka, että vatsani on kuin pakanamaankartta jo ennestään sektion ja kohtu/munasarjaleikkauksen jäljiltä, joten yksi arpi lisää ei enää muuttane etupuoleni rujoutta kovinkaan paljon.
Lopuksi vielä linkki Monokini 2.0/ Who says you need two? taideprojektista by Tärähtäneet Ämmät, joka tuo esiin rintasyöpää sairastaneiden naisten upean panoksen itsevarmuuden sanansaattajina. Aiheen kyydittäjänä näytti olevan tulossa myös muotinäytös stadissa Yrjönkadun uimahallissa elokuun lopussa. Mä niiiin tykkään, kun tärkeitä asioita tehdään näkyväksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti