Oikeastaan, jos totta puhutaan, en halua tietää. En nimenomaan haluaisi tietää mitään enää sisälläni tapahtuvista asioista, kaikkein viimeiseksi sitä, onko syöpä levinnyt johonkin laajemmin ja jos on, niin... voi h****tti. Luustokartta kuitenkin otettiin tänään, halusin tai en.
Ensin radioaktiivista ainetta suoneen sairaalan isotooppiosastolla aamusella ja sitten odottelua kolme tuntia. Tunnit vierähtivät loppujen lopuksi kivasti, kun herra lähti seuraksi, istuimme (todella viihtyisässä- NOT) sairaalan kahviossa ja vetäisimme kahvin kanssa sekä leivät, että kunnon kermamähmäpullat, sekä vielä kaiken kukkuraksi jäätelöt. (Että on annettu kasvuaineita syövälle, mutta menköön henkisen hyvinvoinnin piikkiin tuo herkuttelu.)
Kolmen tunnin päästä pääsin kapeahkolle lavitsalle makoilemaan, jossa sitten maattiin paikallaan koneen kuvaillessa kartasto kuvia luustostani. Mikäs siinä oli pötkötellessä, taisin jopa hetkeksi uinahtaa, vaikkakin takaraivossa raksutti ajatus siitä, että mitä sitten, jos lääkäri haluaakin lisäkuvia jostain kehonosastani. Sehän todennäköisesti tarkoittaisi sitä, että siellä olisi jokin toinen -tai kolmas- epäilyttävä pesäke. Toisaalta mietin myös sitä, että mitä jos koko kehoni on syövänpaskaa täynnä, että siksi ei tarvita lisäkuvia. Se huonompi puoli noissa tutkimuksissa näes on, ettei hoitohenkilökunnan kasvoilta voi tutkimusvaiheessa (eikä oikeastaan muutenkaan) lukea yhtään mitään. Eivätkä he tietenkään kerro. Mitä siitäkin tulisi, jos tulokset saisi saman tien ja joutuisivat siinä kriisiapua antamaan... No juu, kaikella on aikansa, ja minä odotan tuloksia perjantaille, sillä aikovat silloin soittaa, mikäli kuvissa jotain on. (Ja jos on niin hauskaa viikonloppua vaan meille. Indeed.) Huomenna on sitten vuorossa vatsan ultra.
Tänään on joka tapauksessa parempi päivä sytostaateista johtuneiden oireiden suhteen lähes viikkoon. Ilmeisesti valkosolujen laskusta - ja varmaan hemoglobiininkin- johtuva pään ja silmien raskaus on tänään ollut sangen vähäistä. Lisäksi sekin virkistää, etten ole ollut aivan neljän seinän vankina, olkoonkin, että ihmisten ilmoilla käyminen tarkoitti vain juuri tuota sairaalakäyntiä. Pieniä asioita arvostaa aika erilailla, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti