Kaljusta ja luomuisa eloonjäämispaketti päänahkaan ja kroppaa

Täällä punoitan, kuin rapu konsanaan noista hemmetin kortisoneista ja olo on jotenkin ällön "pumpulinen". Jotenkin nuo kortisonit tuntuu vielä ällömmille kuin sytostaatit, mutta uskollisestihan ne pitää hoitokertojen yhteydessä napsia. Eniten kuitenkin jonkinlaista ihmetystä on aiheuttanut se, että tukka tippui päästä ja haluaa sitten kuitenkin kasvaa tuota syöpähaituvaa laikukkaaseen päänahkaani. Mulla on aina ollut todella paksu kuontalo ja hiukset- kuten myös muidenkin karvojen kasvuvauhti on ollut melkoista huippuluokkaa kautta aikojen tyyliin, jos aamulla sheivaat, niin muutaman tunnin päästä jo sänki rehottaa esim. säärissä. No karvan kasvuhan ei ole toki tyrehtynyt muissakaan kehon osissa, kuin päässä, mutta hidastunut se on (mikä on sinänsä positiivista;). Mutta siis hiuksiin. Jätettiin ensin päähäni pieni sängen poikanen, mistä oikein tykkäisinkin, mutta kuten jo jossain aiemmassa postauksessa taisinkin mainita niin laikukashan tuo päänahka on kokokaljuläikkineen. Niinpä ajeltiin koko kalju noin viikko sitten, mutta karvaahan alkoikin pilkottamaan jo pari päivää sen jälkeen. Mitä ihmettä? Tuo syöpäkarva on vielä niin hentoista, etten sitä kyllä kauaa kykene katselemaan, vaikka lähinnä oleskelen täyskaljuna vain täällä kotosalla ollessani. Väritönkin tuo päänahka on, etenkin kun ilmeisesti lääkkeistä johtuen tuntuu, että naama ottaa enemmän väriä tuosta silloin tällöin pilkistävästä auringosta, kuin ikinä. Olenkin koettanut oleilla pihalla ilman hattua aina hetkiä kerrallaan, jotta väriero ei olisi niin suuri ja toki aurinkorasvalla varustettuna. Mutta aurinkoakin on saanut lähes metsästää tänä kesänä, ja mikäli se paistaisikin, niin siitä huolimatta pihalla saa värjötellä vilttiin ja villasukkiin kääriytyneenä. Osaksi paleluni taitaa kyllä johtua näistä loputtoman rasittavista kylmä-kuuma vaihteluista, mitkä ilmeisesti johtuvat sekä näistä meneillään olevista lääkityksistä, mutta myös estrogeeni-lääkkeen tauolla olosta. 

Mutta siihen eloonjäämispakettiin, joka olennaisesti liittyy tähän kaljuna olemiseen, hikoiluun ja kropan ihon ja nenän kuivuuteen, mutta itsensä hoitoon muutenkin. Käyttämäni kosmetiikka on ollut jo pitkään 80-90%:sti ekokosmetiikkaa, koska mitä enemmän olen etsinyt ja löytänyt tietoa kosmetiikan myrkyistä, sitä enemmän vastenmielisyys perusmarkettikosmetiikkaa kohtaan on virinnyt- ja siis jo ennen syöpää. Ja nyt tämän syövän kanssa haluan olla yhä tietoisempi valinnoistani, mitä suuhuni laitan tai mitä tuotteita kropalleni käytän. Toki eko/luomu maksaa, ja pennosia lasketaan ajoittain myös tässä taloudessa, mutta silti koetan priorisoida sekä itseni, että perheeni hyvinvoinnin edelle. Ja luomukosmetiikkaa saa melko edullisesti jo esim. ihan perus Prismasta, mikä on hyvä asia- kiittäkäämme valveutuneita sisäänostajia!

 

Päänahka näyttää kuivuvan kovaa kyytiä ja alkaa näytää ikävälle, jos sitä ei rasvaile. Itse olen käyttänyt aloevera-geeliä, mikä myös kivasti viilentää hetkellisesti päänahkaa- ja voihan sitä käyttää muuallekin kroppaan  ja jopa haavoja parantamaan. Kuulin myös yhdeltä tutultani, että aloe vera- juoma oli tod.näk. vähentänyt tutun äidin iho-oireita sädehoidon aikana, ja aionkin kokeilla ko. kikkaa kunhan sädehoitojen aika koittaa hamassa tulevaisuudessa. Lisäksi silloin tällöin pesen päänahan shampoolla, laitan hoitistakin joskus, vaikka en tiedä onko niillä mitään vastetta päänahan hoidolle. Myös tuo babyoil on löytänyt tiensä kuivan kropan ihon lisäksi päänahkaani sulostuttamaan silloin tällöin- mikä on hyväksi vauvan iholle, täytyy olla sitä myös syöpähenkilölle;). 

Nenän limakalvot taas kuivuivat ekan sytostaatin myötä kipeiksi, ei ehkä ihan haavaisiksi, mutta kipeiksi silti. Taisin löytää Europadonnan keskustelupalstalta vinkin tuohon 100%:n n seesamisiemenöljyn hankkimiseen ja se kyllä on pitänyt oireet loitolla enenmmän kuin hyvin. Aloitan yleensä sen niistämisen ennakoivasti pari päivää ennen sytostaattia, oireiden minimoimiseksi. Seesaminsiemenöljy ei ehkä sovi kaikille, siis jos olet allerginen ko. siemenille, joten apteekista löytyi muitakin hyviä vaihtoehtoja. Valitsin itse kuitenkin tuon suihkeen, koska siihen ei ole lisätty mitään ylimääräistä. 

Hikoiluun ei sinänsä auta, kuin löyhyttely lähimpää löytyvällä lehden tapaisella, mutta talkki on hyvä oheisapu hikoiluun ja siitä mahdollisesti johtuviin odööreihin. Tuo Lushin talkki tuoksuu miedosti ja on ihan suosikkini, mutta esim. apteekista saa huokealla hajustamatonta talkkia avuksi hikoilun estoon. Dödöäkään ei tarvitse välttämättä kun tupsuttelee itsensä talkilla, vaikka ihmisten ilmoille lähtiessä sitä en mistään hinnasta jättäisikään pois;D Mutta sellaista tänään. Jaksakaa siskot hoitaa itseänne kaikesta huolimatta. Kosmetiikka ei ole välttämätöntä, mutta joskus siitäkin on kiva repiä iloa päiviin ja jaksamiseen!

 

Elämää klanipäänä ja tokan lääkkeen jälkeen

Muutama päivä kaljuutta takana ja minä jopa nautin. Ei tunnu hirvittävän pahalta, vaan oikeastaan omalta. Kuten jo aiemmassa postauksessa taisin mainitakin, niin todentotta, olen joskus haaveillut klanista päästä, mutta toki se olisi silloin ollut oma valinta, ei sairauden valitsemaa. Päässä rehottaa vielä pikkuruinen siili, mutta ajeltava se on, koska kaljuja länttejä näyttää ilmestyvän päähnahkaan päivittäin ja läiskäpää ei ole nyt uusi musta. Julkisilla paikoilla olen "esiintynyt" toistaiseksi huivi päässä, mutta ehkä klanidebyyttikin jossain välissä tulee kyseeseen. Hain myös peruukin peruukkiliikeestä, kun sen kerran sai ostaa. Mukavaa ja asiantuntevaa palvelua ja opastusta sain liikkeestä, sen lisäksi, että peruukkeja sai kokeilla niin paljon kuin huvitti. Vaihtoehtoja oli toimiston perukoille unohtuneesta harmaatukasta villiin punatukkaan. Varmaan viisi tukkaa kävi päässäni, kunnes päädyin valitsemaani aika omanlaiseeni tummaan puolipitkään peruukkiin. Peruukki tuntuu kyllä ihan hyvälle päässä, istuu ja näyttää ihan nätille, mutta jotenkin hassu tunne se päässä kuitenkin tulee. Mutta onpahan vaihtoehtoja, pitänee ottaa siltä kannalta. Ja ainahan sitä voi vähän muotoilla, viimeistään sitten, kun pääsen taas tapaamaan kampaajaystävätärtäni, jolla on kokemusta peruukkien muotoilusta meidän rintasyöpädaamien parissa<3 Tuntuu kuitenkin, että tämä on isompi muutos muille, kuin itselle. Perheenjäsenet sivelee päätä ja vähän vielä ihmettelevät muuttunutta olemustani, muu maailma on vähän ymmällään, sillä eiväthän kaikki tiedä, että sairastan- tai no nyt saattavat jo tietääkin... ;) Ehkä tässä on itselle tätä muutosta nyt ollutkin kahden kuukauden verran, joten voihan se olla, ettei siinä enää yksi tukka paljon paina siksikään.

Tokan sytostaatin sain tämän viikon alussa ja täytyy kyllä sanoa, että olo on ollut huomattavasti parempi kuin eka kerralla. Mä niiiin toivon, ettei ainakaan menisi vointi sellaiseksi kuin viimeksi. Jaksoin jopa käydä tänään kävelyllä tärkeän ihmisen kanssa ja pidemmällekin olisi jaksanut- no, ainakin pää olisi jaksanut- mutta täytyy koettaa tätä kroppaansakin muistaa, ettei vaadi siltä tällä hetkellä enempää kuin mihin se pystyy. Suolentoiminnalla näyttäisi olevan iso merkitys asiaan, sillä nyt on vähän paremmin sen suhteen ja uskon sen olevan iso osa parempaa vointia, kun suolenmutkaan ei jää ylimääräistä kuonaa kroppaa kuormittamaan. Että mikäli ko. vaivoja on niin Laxoberonia tai  Pegorionia mars apteekkiin ostamaan! (naurattaisi tämä suoliasia, jos se ei olisi niin totta)...:)

Syksyn tuulia päänahassa ja mietteitä minäkuvasta

Nyt se lähtee. Tukka siis. Kun kuljetan sormiani pitkien hiusteni lomassa, niin käteen jää päivä päivältä enemmän karvaa. Hiusten lähteminen on alkanut klassisesti kolmannella viikolla sytostaatin jälkeen. Eilen ei vielä näkynyt merkkejä kaljusta, kiitos paksun kuontaloni, mutta mikäli äsken oikein katsoin, niin toisella sivulla alkaa olla aika harvaa. Tukka siis saanee lopullisesti kyytiä juhannuksena, tai viimeistään ensi viikolla, sillä mieluummin sitten olen kalju, kuin että olisin jollain puolitukalla. Päänahka elää syksyä, sillä heti samalla viikolla ekan sytostaatin jälkeen hiuksisto ikään kuin väsähti ja sitä myöten silminnähden läsähti pitkin päätä. Sitten näytti, että juuresta pukkaava hiusteni oma väri oli huomattavasti vaalentunut ja jos tarkemmin ajattelen, niin myös ripset näyttäisivät vaalentuneen entisestään. Ja nyt runollisesti sanottuna hiukset tippuvat kuin syksyn lehdet.

Olen miettinyt jonkin verran tätä rintasyöpäpotilaan minäkuvaa ja yhteiskunnan kuvaa naisesta, joka kuten kaikki tiedämme on melkoisen yksitotinen isoine tisseineen ja täydellisen muotoisine takapuolineen, kiiltävine hiuksineen ja kimmoisine ihoineen joihin tietysti liittyy täydellinen karvaton (!) vartalo, jota ei missään elämäntilanteessa saa päästää repsahtamaan. Naiskuva istuu yhtä tiukassa kuin äitimyytti sen suhteen mikä äidille on suotavaa ja mikä ei. Tykkään kyllä meikata ja ajoittain tällätä oikein kunnolla, rakastan kauniita kuteita ja pitkiä hiuksiani, mutteivathan ne itseisarvona toimi. Mitä sitten, jos mulla on kalju pää? Varmastihan se tulee herättämään kysymyksiä ja katseita, mutta en nyt aivan tyystin haluaisi piiloutua peruukin ja huivien tai muiden päähineiden uumeniin, kun en ole koskaan niitä omiksi tuntenut. Peruukki tuntuu tällä hetkellä kovin vieraalta, mutta toki sen aion hankkia heti, kun seuraavasta sytostaatista olen selvinnyt elävien kirjoihin. On sitten ainakin vaihtelua ja lämmikettä päänupille.

Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko tähän sairauteen ja oman minäkuvan konkreettiseen muuttumiseen liittyykään häpeän tunteita, jotka osaksi aivan varmasti (ja aivan turhaan) johtuu juuri ulkoisista odotuksista ja paineista. Miksi itseään pitäisi hävetä? Syitä on monia, ja tiedän kyllä omastakin kokemuksesta, että peiliin katsominen voi olla lähes satuttava kokemus. Minulla tämä kokemus löytyy muutaman vuoden takaa, ollessani yli 20 kg paksummassa kunnossa kuin nyt olen. Tuolloin en enää oikeastaan halunnut katsoa peiliin lainkaan, koska en tuntenut kroppaani omakseni. Painoa toki pystyy useinkin hallitsemaan ja niin vain sainkin sen hallintaan, mutta syöpä ei anna armoa, eikä sitä voi hallita sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki hoidoilla hallitaan syöpää, mutta psyykkisesti joutuu tekemään melkoisen työn esim. juurikin omaa hallinnan menettämisen tunnetta työstäessä.  Pelko, ahdistus, tuskakin heittävät oman lisänsä minäkuva-soppaan, joita jokainen käsittelee omalla laillaan. 

En tiedä miltä tuntuu kaljuus, täysi sellainen, mutta olen kyllä joskus haaveillut aivan lyhyestä siilitukasta, siis lähes kaljusta. Kiiltävä päänahka tulee olemaan osa elämääni seuraavan vuoden ajan, halusin tai en, joten ehkä siihenkin tottuu. Tissin lähtöäkin olen miettinyt, mutta rankkaan terveyden ja syöpäpaskan leikkaamisen 100%:sti tärkeämmäksi, kuin sen että rinta säilyisi, ja niin varmaan tekee suurin osa kanssasisaristakin. Ehkä itseäni relaa tissin lähdössä jo sekin seikka, että vatsani on kuin pakanamaankartta jo ennestään sektion ja kohtu/munasarjaleikkauksen jäljiltä, joten yksi arpi lisää ei enää muuttane etupuoleni rujoutta kovinkaan paljon. 

Lopuksi vielä linkki Monokini 2.0/ Who says you need two? taideprojektista by Tärähtäneet Ämmät, joka tuo esiin rintasyöpää sairastaneiden naisten upean panoksen itsevarmuuden sanansaattajina. Aiheen kyydittäjänä näytti olevan tulossa myös muotinäytös  stadissa Yrjönkadun uimahallissa elokuun lopussa. Mä niiiin tykkään, kun tärkeitä asioita tehdään näkyväksi!