Hyviä ja huonoja hetkiä, eli sytostaatti nro 3

Melkein puoli välissä sytojen kanssa. No siis ensi kerralla kahden viikon päästä ylitetään puoliväli, mutta malttamaton kun olen niin koetan ajatella, että voiton puolella enivei. On ollut ajoittain vaikeaa tällä(kin) kertaa sietää näitä oireita ja mopo meinaa keulia heti, kun olo on hiemankaan jaksavampi. Tarkoitan siis sitä, että sitä vain alkaa puuhastelemaan unohtaen rajallisen jaksamisensa ja sitten yhtäkkiä tulee stoppi ja on pakko palata sohvan nurkkaan lepäämään. Välillä on jo sellainen olo, että alan kirkumaan, mikäli joudun vielä makaamaan tai istumaan, luen vielä yhdenkin lehden tai kirjan tai  katson leffan tai tv- ohjelman. Sillä vaikka noista kaikista nautinkin yleensä suunnattomasti, niin alkaa välillä riittämään tämä pysähtyneisyys ja ajoittainen vihannes-elämä. Eniten kyrsii se, ettei pääse liikkeelle niinkuin haluaisi. Kaipaan hikistä jumppaa ja juoksulenkkiä niiiin kovasti. 

Sytostaattioireet näyttävät vaihtelevan kerta kerralta jonkin verran ja tällä kertaa olo oli kuin jollain pumpulipallolla. Kosketus tuntui iholla pumpuliselle, suussa tuntui pumpuliselle, päässä tuntui pumpuliselle, ihan kuin kaikki hermon päät olisivat karanneet jonnekkin ulottumattomiin. Väsymys, pissalla laukkaaminen ja vatsa-suolisto-oireet ovat olleet toki mukana myös, ja tietysti pahvin tuntuinen suu. Ja toisaalta olo oli vähän niinkuin olisi krapulassa, varsin ikävä tunne siis. Jännä, että sitä näinä väliviikkoina vähän niinkuin unohtaa noita oireita ja ajattelen syöpääkin vain ohimennen, mutta auta armias kun sytostaattioireet alkavat, niin pientä paniikkia hiipii pääkoppaan, kuin samasta sytostaatti-tippapullosta uutettuna. Paniikilla tarkoitan lähinnä niitä ajatuksia, että selviänkö, mitä jos en (vaikka en oikeastaan sitä vaihtoehtoa suostu edes ajattelemaan) ja silloin nousee kokonaisuudessaan tämän syövänpaskan epäreiluus pintaan. 

Positiivista on, että ruoka on maistunut- ehkä liiankin hyvin, mutta I don't care, onhan sitä kicksejäkin saatava ja ruoka ja minä ollaan vanhoja ystäviä tässä kicksi-asiassa. Pitäisi ehkä ottaa selvää syöpäihmisten suositusravitsemuksesta, vaikka aika terveellisesti mielestäni murkinoinkin. Hiilarit tosin maistuu melkoisen hyvälle ja juustoa suorastaan himoitsen tällä hetkellä. Olen jostain joskus lukenut, että keho kyllä pyytää sitä ruoka-ainetta mitä se tarvitsee, niin järkeilin, että johtuuko tämä mieliteko siitä, että sytostaatit käsittääkseni verottaa kropan kalkkivarastoja. Vai onko tämä vain puhdasta himoa;D Oltiin viikonloppuna tyttären kanssa kaksin kotona miesväen ollessa reissussa, pidettiin leffamaratonia ja syötiin hyvin. Sain myös makoilla ulkona lämpimässä paikassa muutaman tunnin ihan yksin, ihanaa. Lauantai-aamuna oli sen verran ok olo, että jaksoin paistella meille pannukakutkin, mmmm:P, vaikka itselle makuelämys ei ollut tästä pahvisuusta johtuen aivan sitä luokkaa, mitä se olisi voinut olla. Mansikoita on tullut myös popsittua koska ne maistuvat kesälle, mutta siksikin, että marjoissa on niin paljon hyvää pienessä paketissa, että potkikoon nekin osaltaan tuota kasvainta ulos minusta. 

Nyt sanon heipat, sillä aamulla on aika peruukin muodistamiseen, jotta saan sen mukaan viikonlopun rientoihin. Luvassa on peräti matka (uskomatonta tämän parin kuukauden kykkimisen jälkeen!! :) Muistakaa Siskot, syödä hyvin.

Taistelutahtoa ja ristiriitaista tunnekuohua

Lushin huulipunan nimessä kiteytyy taistelutahto; "Strong always"- on sen nimi ja ostin sen juuri dianoosin saatuani muistuttamaan, että periksi ei voi antaa. 

 Edellisestä postauksesta on vierähtänyt tovi, vaikka paljon asioita (sekä syöpään liittyviä, että siihen liittymättömiä) onkin risteillyt päässä ihan kiitettävään tahtiin. Harvat kesäiset päivät on kutsuneet ulos ja liikkeelle niin paljon, kuin olen jaksanut- ja aika hyvin olenkin. Tosin, mikäli yhtenä päivänä hommailee paljon, niin seuraavana päivänä on aika zombi olo- ja usein vielä sitäkin seuraavana. Jonkinlainen tasapaino tähän kai olisi löydettävä, vaikka mua ajaa liikkeelle tietysti pelko aina niistä päivistä ja viikoista, kun ei jaksa mitään sytojen vuoksi. Elämä on kolmen viikon sykleissä ja lähes aamukampaa olen viritellyt sytokertojen vähenemistä laskemaan. Että vähän niinkuin pahan päivän varalle  tässä eletään ja koetaan:) 

Viikko sitten teinit lähtivät mummilaan ja oltiin miehen kanssa kaksin. Tehtiin kivoja asioita, kuten käytiin syömässä, valokuvanäyttelyssä, kuvaamassa, sekä pikkufestareillakin. Mulle jäi myös yksinoloaikaa, kun herralle sattui (tottahan toki) yövuoroja samalle viikolle. No eihän se sinänsä haitannut, sillä yksin oloa olen kaivannut- ja kovasti. Ajoittainen yksin olo on mulle lähes pakollinen henkireikä, siis se, ettei ole vastuussa kuin itsestä ja on tilaa ajatella ja tehdä juuri sitä mikä huvittaa, tai on huvittamatta. Niin paljon, kun olen näinä parina syöpäkuukautena kaivannut myös ystävien seuraa ja ihmisten ilmoja, niin yhtä paljon on ollut tarvetta yksin ololle. Jotenkin tätä sairastumistakaan en ole ehtinyt yksin mutustella, kuin eka kertaa viime viikolla. 

Vanhoja valokuvia on jäänyt lievästi sanottuna liuta järjestelemättä ja liimaamatta kansioihin, joten miehen lähdettyä yövuoroonsa aloin niitä liimailemaan ja kuuntelemaan vanhoja vinyylilevyjä siinä samalla. Eipä aikaakaan, kun itku tuli valokuvien tuomista muistoista ja ikävästä pois menneitä läheisiä kohtaan, johon sekoittui kaikki tämä parin kuukauden aikana koettu tuska ja epätietoisuus, sairasmoodin "opettelu", uuteen ulkonäköön opettelu, ihmisten säälin ja pelon sekaisiin katseisiin ja suhtautumiseen opettelu ja kaikkeen tähän kuoleman pelkoon ja siihen, että syöpä tulee olemaan aina koko loppuelämän taustalla, halusinpa tai en. Itkeskely jatkui koko viikon milloin minkäkin asian yhteydessä, ja täytyy myöntää, että puhdistavaahan se oli, etenkin kun lopulta ulvoin myös miehen kainalossa ja sain kaivattua lohtua olooni. 

 Olenkin ollut sieltä lähes kyhmyn löytämisestä ja diagnoosin saamisesta lähtien varsin teflon. Eihän se sitä ole tarkoittanut, ettei sairaus olisi kolahtanut, vaan sitä, että melkoinen shokki ne alkumetrit olivat- ja on vieläkin. Kyhmy, kiireellinen lähete, ultra, mammo, diagnoosi, sytot, kaikki muutamassa viikossa. Todennäköisesti mun elämässä harva asia on ikinä tapahtunut niin vauhdilla kuin tämä, eikä valmistautumisaikaa shokkia pehmittämään ole ollut. Olen tainnut olla enemmän se, joka on vähän niinkuin lohduttanut muita ja työntänyt omat tunteet syrjemmälle. Samoin toimin useimmissa elämän tilanteissa, kuten vuosia sitten menetäessäni läheisiä ihmisiä, eli että toimin, hoidan asioita ja suru tulee vasta jälkeenpäin, ettei toimintatapani mitään uutta sinänsä ole, vaan aika luontainen tapani toimia. Olen kuitenkin tajunnut, että koska tämä tauti on niin vakava (vieläkin täytyy ihmetellä, että vakava sairaus- mullako?) niin nyt kun sitä alkaa ehkä pikkuhiljaa sulatella, niin sitä kaipaa erilailla tukea, apua, lohtua, mutta myös "uutisia" muusta elämästä, kuin syöpäelämästä. 

Sitä pohtii kaikenlaista, kuten olenko elänyt siten, että tämä sairaus on jotenkin "ansaittua", olenko ollut niin paskamainen ihminen, olenko tehnyt liikaa töitä ja opiskellut niiden ohessa niin paljon, että stressi on mut sairastuttanut, vai onko tämä syöpä peruja kaudelta, jolloin painoin lähes 100 kg ja samaan syssyyn jouduin käyttämään säännöllisesti estrogeenilaastareita. Järki sanoo, että rintasyöpä tulee kelle tahansa, milloin tahansa, lupaa kysymättä ja syytä kertomatta- ja niin sanoi lääkärikin. Olen synnyttänyt, imettänyt molempia lapsiani lähes vuoden, ollut kasvissyöjä yli 20 vuotta, käyttänyt paljon luomutuotteita, alkoholin käyttöni on varsin vähäistä, en tupakoi, ei ole perintötekijöitä (tai no iskän puolelta kauempaa suvusta en tiedä onko), eikä johdu lääkärin mukaan hormonihoidosta, lihavuushan on riski, stressikin kai. Että mikälie merkitys elintavoilla loppujen lopuksi tähän syövän lajiin on, on mysteeri. Joka tapauksessa koetan päivittäin ajatella asioista positiivisesti, optimistisesti ja ottaa päivistä irti sen hyvän, mitä sillä on tarjota, koska sillä on merkitystä. En ole mikään postiivisuuden perikuva, mutta jostain kumpuaa niin vahvaa elämänhalua, josta haluan pitää kiinni kaksin käsin. 

Elämänjanoista päivää sullekin, lukijani<3