Kirjavinkki, pelkoja ja matkanjälkeisfiilistä

Mikäli englanniksi lukeminen sujuu, niin suosittelen lämpimästi lukemaan edesmenneen brittidaamin Lisa Lynchin "C-word"- kirjan. Kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu, mutta mielestäni näin tulisi tehdä, sillä kirja on elämänmakuisesti ja realistisesti, mutta hauskalla twistillä kirjoitettu (niin hauskalla, kun syövästä nyt voi kirjoittaa). Kirja siis kertoo rintasyöpään sairastuneesta naisesta, kirjailijasta itsestään rinnan poistoineen, sytostaatteineen ja sädehoitoineen, unohtamatta tietenkään hiusten lähtöä, läheisten osuutta jne. Kirjailijatar kutsuu syöpäänsä "bullshitiksi", mikä onkin oiva nimitys vieraalle, jolle voisi antaa aimo potkun persuksiin. Lynchillä on myös blogi, johon aion vielä tutustua, mutta jota hän ei tule enää päivittämään. Vaikka olenkin kirjalijaa vanhempi, koen että kirja on paras rintasyöpää käsittelevä opus, mitä tähän saakka olen lukenut (ja olen kahlannut aiheeseen liittyviä kirjoja aika kasan). Ja sitäpaitsi mielestäni rintasyöpään sairastuminen ei ole ikäsidonnainen juttu, sillä samankaltaisia tunteita pelkoineen ja ahdistuksineen luulisin naisten kokevan, ovatpa he minkä ikäisiä tai millaisessa elämäntilanteessa tahansa. 

Paskamaisinta oli googlata tietoa kirjailijasta, sillä järkytys oli melkoinen luettuani, että hänellä oli todettu luihin ja aivoihin levinnyt syöpä kaksi vuotta sen jälkeen kun rintasyöpä oli hoidettu. Niinpä hän oli menehtynyt vuonna 2013 vain 33- vuotiaana. Siinäpä sitten omakin syövänpaska realisoitui jälleen, vaikka hoitoni on tähän saakka sujunut hyvin. Ja kun raottaa pelon ovea, niin sieltä pyrkii sisään sellaisia mörköjä, että pelko-oveen on parempi nojata kaikin voimin, kuin päästää mörköjä niskan päälle.

Kuva kopsattu Instagramista.

Peloista puheen ollen, olin tosiaan useamman päivän reissussa toisella puolella Suomea. Oli mukavaa olla reissun päällä, nähdä ihmisiä ja uusia paikkoja, sekä hiukan shoppailla, mikä kaikki tietysti oli luksusta tämän kotona kökötyksen vastapainoksi. Aluksi oli jonkin verran vaikeaa antaa itselleen lupaa nauttia matkasta, sillä pelotti, sössinkö koko hoitoni olemalla reissussa. Sössimisellä tarkoitan sitä, että pelkäsin saavani jonkin pöpön, valkosolujen laskua ja jopa sellaista, että kasvaako tuumori isommaksi, kun rasitun enemmän. Onneksi oli ystävä täällä kotipuolessa, jolle tekstata ja joka sai minut realiteetteihin sen suhteen, että minulla on lupa nauttia. Helkkari soikoon, ei kai missään omassa kuplassakaan voi elää ja koska vointini on ollut hyvä, niin annoin sitten mennä, vaikka päikkärit olivatkin poikaa useampana päivänä. Ajoittain unohdin koko, mutta ajoittain paikasta riippumatta tulee mieleen ajatus, että tässä minä vain olen näiden ihmisten keskellä vaikka mulla on syöpä. Jotenkin se tunne on niin absurdi, että pystyy, mutta kuitenkin itsessä on jotain niin vakavaa, kuin syöpä on.

Kävin muuten tänä aamuna verikokeessa ensi maanantaista 4. sytostaattia (puoliväli!!!) varten ja syöpäpolilta soitettiin äsken valkosolujen olevan aivan normitasolla. Erityinen yllätys oli, että hemoglobiini oli noussut 113:sta 116:sta, vaikka mulla on aina ollut alhainen hemoglobiini ja hoitoja aloittaessani sanottiin, ettei sitä voi nostaa esim. rautalääkkeiden avulla. Pieni, mutta mukava yllätys tämän lievän pelon keskellä! Pelko saa nyt kuitenkin potkun takapuoleen, sillä aion nauttia viikonlopusta täysin siemauksin ennen ensi viikon lääke-ällöä. 

Parasta viikonloppua!

Kakkos magneetti ja sytostaatti nro 3

Viime viikon magneettikuvien tulokset sain eilen ja iloisia kuulumisia sieltä tulikin. Kasvain on lähtenyt sytostaatin toimesta pienenemään, ja kahden sentin pienentyminen on mielestäni hyvä setti kun ajattelee, että alkuperäinen läpimitta oli 8 cm. Että jee, eipä ole turhaan kärsitty näitä kaiken kattavia oireita sytostaateista. Kysäisin myös lääkäriltä, onko mitään mahkuja lähteä leikkaamaan aiemmin kuin marras-joulukuulla. No, mahkut on siinä, mikäli kasvain ei enää pienenisi tai sitten lähtisi takaisin kasvuun. Silloin kuulemma leikattaisiin nopeastikin, mutta enpä taida toivoa kumpaakaan vaihtoehtoa kohdalleni. Olen niin orientoitunut tähän "projektinomaiseen" taudin hoitamiseen, että mennään nyt jäljellä olevat 5 hoitokertaa vaikka hampaat irvessä. Ja todellakin ajattelen, että hoitokertoja on enää "vain viisi" ja ensi kerran jälkeen ollaan jo puolessa välissä, eli mahtavaa. Takaraivo muistutta kuitenkin, että kaikkea voi tulla tielle ja tilanteet elää, kun tästä taudista on kyse. Nytkin tuntuu, että uskaltaako ihan hulluna iloita kasvaimen pienenemisestäkään, jos sitten tuleekin takapakkia. Mutta jos nyt opetellaan uutta positiivista rytmiä elämään, niin iloitsen prkl siltikin!

Lääkärin tapaamisen lisäksi sytostaatti numero kolme, sekä herseptiini- pistos olivat myös eilen, että loppuviikon "oloja" odotellessa. Makuaisti ilmoittelee, että jotain on taas tulossa, tuntuu ettei mikään oikein maistu miltään. Muuten olenkin pörrännyt kortisonihuppelissa tämän päivän. On sulatettu pakastinta, pesty pyykkiä, tehty sapuskaa ja leivottu pullaa. Nyt tuntuu että uni voisi olla poikaa, mutta viime aikoina unet ovat karanneet sen myötä, kun olen kömpinyt sängyn pohjalle, ärsyttävää. Toisaalta on sitten tullut otettua kirja käteen ja luettua senkin edestä, kirjatoukka kun olen.