Tällä viikolla minua on tutkittu päästä varpaisiin luustokartastoa tutkaillen, sekä vatsaa ja sisäelimiä ultraillen. Vatsan ja sisäelimet ultrannut lääkäri oli nuori ja dynaaminen miekkonen joka pyöritteli ultra-anturia reippain ottein nahkallani kertoen samalla mitä nahan alla näkyy. Arvostan suuresti lääkäreitä, jotka kykenevät vuorovaikutukseen ja tässä tapauksessa erityisesti sitä, että tuo tohtorismies kertoi saman tien sisuskalujeni olevan hyvässä hapessa- ilman etäispesäkkeitä. Siis se tunne, kun saa tiedon saman tien, eikä tarvinnut esimerkiksi jännätä tähän päivään saakka molempien tutkimusten tuloksia!!!
Luustokuvauksessa taas oli eri meininki, sillä lääkäriä ei näkynyt missään, vaan hoitaja hoisi koko homman, eikä tietysti sanonut mitään. Niinpä tänään klo 12.55 soi puhelin ja numerosta jo näin että syöpäpolihan se siellä soittelee. Koska tässä syöpäasiassa on tullut turpaan niin monta kertaa kuukauden aikana, niin en ole ihan vatsa kippurassa jännittänyt tuloksia, vaikka niinkuin taisin viime postauksessa kirjoittaa, niin kyllä ajatukset on harhailleet useammin kuin kerran "entäs jos"- tilassa. No. Syöpähoitaja kertoi kuitenkin hyvät uutiset, jotka olivat, ettei etäispesäkkeitä ole. JES.JES.JES. Tunnetila oli helpottunut, mutta kaikkein helpottunein taisi olla mieheni. En taida ihan olla kartalla siitä, kuinka paljon hän jännääkään näitä käänteitä, vaikka me paljon asioista- ja tästäkin asiasta ollaan puhuttu. Itse taidan olla vähän (lievä ilmaus) ulapalla vieläkin tuon syövän rynnistämisestä elämään, mutta ehkä se on aika normia, kun on itse sairauden kohteena. Tokihan tässä ollaan riskiryhmässä loppuelämä, mutta nyt eletään tätä hetkeä, kun ei tulevaisuuttaan voi ennustaa kuitenkaan. Täytyy vielä todeta, että jännä käänne tapahtunut itsessäni kuukauden aikana, kun pakosta ei voi suunnitella elämää tuskin viikkoa pidemmälle, niin ko. tunne onkin ollut rauhoittava. Elämää hetkessä siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti