Miten tässä on näin päässyt käymään, että makaan sohvalla epätodellisessa olotilassa, saan postia lähinnä sairaanhoitopiiriltä (epikriisejä, laskuja, peruukkimaksusitoumus…) ja elämänrytmi saattaa ennen pitkää koostua erilaisista poliklinikkakäynneistä?! Olotila on nimeltään rintasyöpä, minun tilanteessani tarkemmin sanoen duktaalinen karsinooma, gradus 3, HER 2:lla höystettynä. Ei siis ihan pikkujuttu, mutta tila edelleen jysähtelee päähäni, vaikka diagnoosin kuukausipäivä onkin jo mennyt ohitse.
Edeltävä kuukausi on ollut melkoista mylläkkää, missä olen koettanut pitää kiinni pienistäkin asioista, kuin myrskyä uhmaten. Se maanantainen ilta, jolloin tsekkasin valokuvia tietokoneella ja jolloin käteni vain osui rinnassani olevaan kyhmyyn on piirtynyt tajuntaani tarkkarajaisesti. Tarina taitaa olla monen kohdalla sama sen suhteen, mitä sitten tapahtui. Työterveyslääkärin vastaanotto, kiireellinen lähete mammografiaan, ultraan ja paksuneulanäyteeseen, varaus leikkausjonoon, jota ennen magneettikuvaus ja uusi ultra, sekä ohutneulanäyte kainalosta. Leikkauspäätöksen pyörtäminen ja päätyminen neoadjuvantti (eli kohdallani sytostaatti) hoitoon kasvaimen pienentämiseksi ei taida olla aivan niin tavallista, sillä moni taitaa päätyä leikkauspöydälle melko pian diagnoosin saamisen jälkeen. Ja nyt, tämän viikon maanantaina 1.6.2015 elämä sai uuden käänteen juurikin sytostaattien (doketakseli) vuoksi, ehkäpä myös HER 2- reseptorin estoon saamani Herceptin-pistoksen vuoksi.
Uudella käänteellä tarkoitan tätä perin kammottavaa, jopa avutonta oloa, joka niistä on hiipinyt kehooni muutaman päivän aikana. Minulle on näinä päivinä kirkastunut, että olen tämän taudin armoilla fyysisesti, vaikka henkinen puoli potkii vastaan minkä ehtii.
Oireet todellakin hiipivät minuun kolmantena päivänä hoidosta, sitä ennen olo oli normaali, jaksavainen (mikäli ei huomioida järkyttävää hoidosta johtuvaa ummetussessiota;). Pystyssä on vaikeaa pysytellä kovin pitkään ja olo on kuin kuumeessa ilman kuumetta, sillä raajoja särkee ja pää ei tahdo jaksaa pystyasentoa. Valkosolut siellä laskevat sanoo järki. Mies sanoo, että koeta ajatella olo siltä kannalta, että lääke vaikuttaa siihen paskaan, eli syöpään. Koetan. Koetan, mutta kun itsemääräämisoikeus on tavallaan otettu pois, niin ihan hammasta purematta se ei onnistu.
Kun sain diagnoosini niin ajattelin, että niin juuri, kesää vastenpa tietenkin. Ei kesäsuunnitelmia, vaan kolmen viikon sykleissä elämistä. Nyt on kuitenkin opeteltava ajattelemaan (pitkästä aikaa) päivä kerrallaan, varmaan ajoittain tunti ja hetkikin kerrallaan. Aurinko paistaa ja kesän värit ilostuttaa kaikesta huolimatta, vaikka sitten ikkunan läpi. Mulla on perhe, ystäviä, kissat. Ja halu löytää värejä elämästä, vaikka tämä kesä ja tuleva syksy tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan oudoimmat elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti