Elämää klanipäänä ja tokan lääkkeen jälkeen

Muutama päivä kaljuutta takana ja minä jopa nautin. Ei tunnu hirvittävän pahalta, vaan oikeastaan omalta. Kuten jo aiemmassa postauksessa taisin mainitakin, niin todentotta, olen joskus haaveillut klanista päästä, mutta toki se olisi silloin ollut oma valinta, ei sairauden valitsemaa. Päässä rehottaa vielä pikkuruinen siili, mutta ajeltava se on, koska kaljuja länttejä näyttää ilmestyvän päähnahkaan päivittäin ja läiskäpää ei ole nyt uusi musta. Julkisilla paikoilla olen "esiintynyt" toistaiseksi huivi päässä, mutta ehkä klanidebyyttikin jossain välissä tulee kyseeseen. Hain myös peruukin peruukkiliikeestä, kun sen kerran sai ostaa. Mukavaa ja asiantuntevaa palvelua ja opastusta sain liikkeestä, sen lisäksi, että peruukkeja sai kokeilla niin paljon kuin huvitti. Vaihtoehtoja oli toimiston perukoille unohtuneesta harmaatukasta villiin punatukkaan. Varmaan viisi tukkaa kävi päässäni, kunnes päädyin valitsemaani aika omanlaiseeni tummaan puolipitkään peruukkiin. Peruukki tuntuu kyllä ihan hyvälle päässä, istuu ja näyttää ihan nätille, mutta jotenkin hassu tunne se päässä kuitenkin tulee. Mutta onpahan vaihtoehtoja, pitänee ottaa siltä kannalta. Ja ainahan sitä voi vähän muotoilla, viimeistään sitten, kun pääsen taas tapaamaan kampaajaystävätärtäni, jolla on kokemusta peruukkien muotoilusta meidän rintasyöpädaamien parissa<3 Tuntuu kuitenkin, että tämä on isompi muutos muille, kuin itselle. Perheenjäsenet sivelee päätä ja vähän vielä ihmettelevät muuttunutta olemustani, muu maailma on vähän ymmällään, sillä eiväthän kaikki tiedä, että sairastan- tai no nyt saattavat jo tietääkin... ;) Ehkä tässä on itselle tätä muutosta nyt ollutkin kahden kuukauden verran, joten voihan se olla, ettei siinä enää yksi tukka paljon paina siksikään.

Tokan sytostaatin sain tämän viikon alussa ja täytyy kyllä sanoa, että olo on ollut huomattavasti parempi kuin eka kerralla. Mä niiiin toivon, ettei ainakaan menisi vointi sellaiseksi kuin viimeksi. Jaksoin jopa käydä tänään kävelyllä tärkeän ihmisen kanssa ja pidemmällekin olisi jaksanut- no, ainakin pää olisi jaksanut- mutta täytyy koettaa tätä kroppaansakin muistaa, ettei vaadi siltä tällä hetkellä enempää kuin mihin se pystyy. Suolentoiminnalla näyttäisi olevan iso merkitys asiaan, sillä nyt on vähän paremmin sen suhteen ja uskon sen olevan iso osa parempaa vointia, kun suolenmutkaan ei jää ylimääräistä kuonaa kroppaa kuormittamaan. Että mikäli ko. vaivoja on niin Laxoberonia tai  Pegorionia mars apteekkiin ostamaan! (naurattaisi tämä suoliasia, jos se ei olisi niin totta)...:)

Syksyn tuulia päänahassa ja mietteitä minäkuvasta

Nyt se lähtee. Tukka siis. Kun kuljetan sormiani pitkien hiusteni lomassa, niin käteen jää päivä päivältä enemmän karvaa. Hiusten lähteminen on alkanut klassisesti kolmannella viikolla sytostaatin jälkeen. Eilen ei vielä näkynyt merkkejä kaljusta, kiitos paksun kuontaloni, mutta mikäli äsken oikein katsoin, niin toisella sivulla alkaa olla aika harvaa. Tukka siis saanee lopullisesti kyytiä juhannuksena, tai viimeistään ensi viikolla, sillä mieluummin sitten olen kalju, kuin että olisin jollain puolitukalla. Päänahka elää syksyä, sillä heti samalla viikolla ekan sytostaatin jälkeen hiuksisto ikään kuin väsähti ja sitä myöten silminnähden läsähti pitkin päätä. Sitten näytti, että juuresta pukkaava hiusteni oma väri oli huomattavasti vaalentunut ja jos tarkemmin ajattelen, niin myös ripset näyttäisivät vaalentuneen entisestään. Ja nyt runollisesti sanottuna hiukset tippuvat kuin syksyn lehdet.

Olen miettinyt jonkin verran tätä rintasyöpäpotilaan minäkuvaa ja yhteiskunnan kuvaa naisesta, joka kuten kaikki tiedämme on melkoisen yksitotinen isoine tisseineen ja täydellisen muotoisine takapuolineen, kiiltävine hiuksineen ja kimmoisine ihoineen joihin tietysti liittyy täydellinen karvaton (!) vartalo, jota ei missään elämäntilanteessa saa päästää repsahtamaan. Naiskuva istuu yhtä tiukassa kuin äitimyytti sen suhteen mikä äidille on suotavaa ja mikä ei. Tykkään kyllä meikata ja ajoittain tällätä oikein kunnolla, rakastan kauniita kuteita ja pitkiä hiuksiani, mutteivathan ne itseisarvona toimi. Mitä sitten, jos mulla on kalju pää? Varmastihan se tulee herättämään kysymyksiä ja katseita, mutta en nyt aivan tyystin haluaisi piiloutua peruukin ja huivien tai muiden päähineiden uumeniin, kun en ole koskaan niitä omiksi tuntenut. Peruukki tuntuu tällä hetkellä kovin vieraalta, mutta toki sen aion hankkia heti, kun seuraavasta sytostaatista olen selvinnyt elävien kirjoihin. On sitten ainakin vaihtelua ja lämmikettä päänupille.

Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko tähän sairauteen ja oman minäkuvan konkreettiseen muuttumiseen liittyykään häpeän tunteita, jotka osaksi aivan varmasti (ja aivan turhaan) johtuu juuri ulkoisista odotuksista ja paineista. Miksi itseään pitäisi hävetä? Syitä on monia, ja tiedän kyllä omastakin kokemuksesta, että peiliin katsominen voi olla lähes satuttava kokemus. Minulla tämä kokemus löytyy muutaman vuoden takaa, ollessani yli 20 kg paksummassa kunnossa kuin nyt olen. Tuolloin en enää oikeastaan halunnut katsoa peiliin lainkaan, koska en tuntenut kroppaani omakseni. Painoa toki pystyy useinkin hallitsemaan ja niin vain sainkin sen hallintaan, mutta syöpä ei anna armoa, eikä sitä voi hallita sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki hoidoilla hallitaan syöpää, mutta psyykkisesti joutuu tekemään melkoisen työn esim. juurikin omaa hallinnan menettämisen tunnetta työstäessä.  Pelko, ahdistus, tuskakin heittävät oman lisänsä minäkuva-soppaan, joita jokainen käsittelee omalla laillaan. 

En tiedä miltä tuntuu kaljuus, täysi sellainen, mutta olen kyllä joskus haaveillut aivan lyhyestä siilitukasta, siis lähes kaljusta. Kiiltävä päänahka tulee olemaan osa elämääni seuraavan vuoden ajan, halusin tai en, joten ehkä siihenkin tottuu. Tissin lähtöäkin olen miettinyt, mutta rankkaan terveyden ja syöpäpaskan leikkaamisen 100%:sti tärkeämmäksi, kuin sen että rinta säilyisi, ja niin varmaan tekee suurin osa kanssasisaristakin. Ehkä itseäni relaa tissin lähdössä jo sekin seikka, että vatsani on kuin pakanamaankartta jo ennestään sektion ja kohtu/munasarjaleikkauksen jäljiltä, joten yksi arpi lisää ei enää muuttane etupuoleni rujoutta kovinkaan paljon. 

Lopuksi vielä linkki Monokini 2.0/ Who says you need two? taideprojektista by Tärähtäneet Ämmät, joka tuo esiin rintasyöpää sairastaneiden naisten upean panoksen itsevarmuuden sanansaattajina. Aiheen kyydittäjänä näytti olevan tulossa myös muotinäytös  stadissa Yrjönkadun uimahallissa elokuun lopussa. Mä niiiin tykkään, kun tärkeitä asioita tehdään näkyväksi!

Keltanokan ABC sytostaatteihin

Sytostaatteja eli solunsalpaajia käytetään tuhoamaan syöpäsoluja. Ne aiheuttavat erinäisiä sivuvaikutuksia, kuten hiustenlähtöä, väsymystä, pahoinvointia, ummetusta, ripulia, iho-oireita, limakalvojen kuivumista, särkyjä, sekä itkua ja hammasten kiristystä kaupan päälle. Keltanokkana haluankin edes hieman raottaa, mitä kannattaa huomioida sytostaattihoitoa saataessa, vaikka toki oireet voivat olla hyvinkin yksilöllisiä. Ensinnäkin, varaa kaappiin erilaisia juomia, joiden kuvittelet itsellesi maistuvan esim. mehuja, vichyä jne. Myös sapuskaa kannattaa varata, etenkin jos sinulla ei ole ketään, joka kaupassa voisi puolestasi käydä. Syö säännöllisesti-ja terveellisesti, mikäli suinkin voit, sillä uskon ravitsemuksella olevan suotuisia vaikutuksia vointiin. Lepää, lepää, lepää, niin paljon kuin voit, ilman, että olet makuuhaavoilla...;) Äläkä missään tapauksessa sovi mitään menoja hoitoja seuraavalle viikolle. Ja heti kun kykenet, kannattaa kipaista ulkona vaikka viisikin minuuttia, sillä pienikin tauko makaamiselle ja neljän seinän sisällä kykkimiselle antaa piristysruiskeen, jonka turvin jaksaa oireita taas sietää.

Minun tapauksessani sytostaatteja eli doketakselia (kauppanimeltään Taxotere) käytetään pienentämään kasvainta oikeassa rinnassani, joka on jopa 8 cm läpimitaltaan(ja ettei kuulostaisi niin hurjalta, niin aktiivista osaa kasvaimesta on noin 3cm:n pätkä + lisäksi kakkoslaatua oleva imusolmuke kainalossa). Hoitotapaani kutsutaan neoadjuvanttihoidoksi, sillä minua ei ole vielä leikattu. Leikkaus, ja sen jälkeinen sädehoito tulevat ajankohtaiseksi joskus syssymmällä, kun olen saanut kolmen viikon välein kahdeksan kertaa sytostaatteja, HUH. Mutta kaipa lääkärikunta on viisasta ja tietää mikä on parasta, vaikka itse olisin valmis leikkaukseen saman tien. 

Lääkäri oli paria viikkoa ennen ekaa sytoani kerrannut muutamat seikat joita tulisi huomioida hoidon aikana. Ei massatapahtumia, eikä uimahallia tai kuntosalia, ei ulkomaanmatkoja ja yli puolen vuoden sairasloma heti kättelyssä. Hieman tuossa ohjeistuksessa oli sulattelemista. sillä ensi havaintoni oli että elämäni supistuu olemattomiin.Onneksi olen niin huono suunnittelemaan esim. kesän rientoja, ettei ainakaan ulkomaan matkaa ole tullut varattua, mutta kesän festarit saavat nyt jäädä ja siis ettei salille tai uimahalliinkaan...! Ja huikaisevan pitkältä ajalta tuntuva sairasloma mietityttää myös. Sairaslomaa lääkäri perusteli tietysti sairauden vakavuudella ja infektioherkkyydellä, sillä työni on hyvin asiakaskeskeistä. Silti en ole välttynyt ajatuksilta, että jos sittenkin olen työkuntoinen (no en kyllä ole ollut) ja tietysti myös taloudellinen puoli huolettaa. Sairaspäivärahan hakeminen ärsytää, kun on tottunut tulemaan toimeen ilman holhousta. 

Itse sytostaattihoito alkoi oikeastaan jo edellisenä päivänä kortisonitableteilla ja vatsansuojalääkkeellä, sekä hoitopäivän aamuna pahoinvointilääkkeellä, joita kaikkia otetaan neljänä päivänä hoitopäivän välittömässä läheisyydessä, pahoinvointilääkkeitä toki saa ottaa tarpeen mukaan muutenkin. Itselleni oli kyllä melkoinen yllätys tuo lääkemäärä, joka apteekista piti kantaa ennen hoitojen alkua. Kertoivat, että ko. lääkitykset oli aiemmin tarjottu sairaalasta, mutta nyt ne siis ostettiin itse.

Hoitopäivän aamuna köröttelin lähes tyhjän bussin kyydissä sairaalaan ja odotellessani vuoroani tsekkailin erinäisiä syöpä-, tissi- ja huiviesitteitä odotustiloissa, kunnes kutsu kävi sytostaattiosastolle. Viimeiset kortisonit huiviin ja siitä hoitajat saattelivat lavitsalle, jonka viereen asettelin nyssäkkäni (kyllä- tajusin jopa ottaa kirjan ja lehden lisäksi eväitä mukaan!) Sopivasti myös tv oli lavitsani edessä, joten oli kätevää tsekata aamutv:tä ja Midsomerin murhia siinä sivussa. Hoito aloitettiin laittamalla kyynärvarteen kanyyli ja siihen keittosuolatippa tippasemaan. Tämän jälkeen vuorossa oli Herceptin- pistos, jonka vuoksi ekalla kerralla oli oltava osastolla seurannassa kuusi tuntia mahdollisten sivuvaikutusten vuoksi. Herceptiniä minuun pistetään ilmeisesti seuraavan vuoden ajan HER2- reseptoria taltuttamaan. Herceptinin jälkeen piti odottaa puoli tuntia, ennenkuin sytostaatti,  laitettiin tippumaan suoneen. Osastolla oli tarjolla hedelmiä ja pieniä sipsi (!)pusseja, sekä mehua meille hoidossa oleville. En kyllä aivan ymmärrä tuota sipsi-aspektia, kun ajatellaan, että syöpäpotilaan tulisi syödä terveesti, mutta noh, maistuivathan ne hyviltä siinä makoilun, lukemisen ja tirsojen ohessa. Minkäänlaisia vaivoja tai sivuvaikutuksia minulle ei tuona päivänä tullut, eikä seuraavanakaan. Olo oli täysin normaali ja kykenin toimimaan normaalisti.

Helvetti alkoikin kolmantena päivänä lääkityksen saamisesta. Ummetus ja muut suolisto-oireet olivat pahimpia oireita ja mies kuskasi lisää lääkearsenaalia apteekista oloa helpottamaan, sillä tähän eivät tepsineet luumut tai muut luonnonantimet. Väsymys oli melkoista, silmät puoli tangossa hoipuin mm. ruokapöydässä, sekä tietysti sängyn, sohvan ja wc:n väliä. Pää tuntui järjettömän raskaalta ja raajoja ja jalkapohjan hermoja särki. Jonkin verran jaksoin lueskella, vaikka löysinkin sitten itseni kirja tai lehti kädessä uinailemassa. Siitä olen iloinen, että kykenin syömään- ruokahalu ei siis välttämättä mene, mutta suu tuntui lähinnä poimuiselle ja kuivalle kuun kamaralle. Suun kuivuminen muuttaa jonkin verran makuaistia, esim. kahvi maistuu täysin litkulle, ja vielä nytkin, lähes kaksi viikkoa sytostaateista, karkkia syödessä maku oli kuin olisi kaatanut suuhun pelkkää sokeria, pop cornia maistellessa taas suu maistui pelkälle suolalle, eikä poppareille laisinkaan.

Kuudentena päivänä hoidosta- sairastettuani kolme päivää lähes vuoteen omana- jaksoin käydä sen verran ulkona, että kiersin miehen kainalossa korttelin ympäri. Seuraavana päivänä onnistui sama lenkki yksin kissan kanssa, sillä olin päättänyt että nyt saa kokopäivä makoilu riittää. Raskas olo päässä jatkui kuitenkin vielä useita päiviä, vaikka päivä päivältä jaksoin olla pystyssä yhä pidempiä aikoja. Nyt tasan kaksi viikkoa ekasta hoitokerrasta olo alkaa olla hyvä, joskin väsymys tulee herkästi ja naamataulun väri muistuttaa lähinnä Draculan olemusta. Mielenkiinnolla odotankin viikon päästä otettavien veriarvojen, etenkin hemoglobiinin, tuloksia. 

Sytostaattihoidon jälkeen olo on kuin tällä juna-aseman laiturille unohtuneella pinkillä kassilla- rättiväsynyt, mutta silti jostain pään syövereistä tulee tunne, että on elossa ja potkii!

Ihmisluonto on kuitenkin siitä kätevä keksintö, että kun olo alkaa paranemaan, niin myös into nousta sängynpohjalta aktivoituu. Niin minullakin, mutta juurikin tuo raskas pää ja puolitangossa pysyvät luomet saivat kyllä menohalut tyssäämään tyystin. Itkukin tirahti muutamaan otteeseen ihan vaan kipeän olon vuoksi. Nyt odotan rehellisesti sanottuna melko nihkeästi seuraavaa hoitokertaa (ja niitä kaikkia yhteensä seitsemää kertaa, jotka minua vielä odottaa), sillä kammoksun noita kaikkia saamiani oireita- ja mistä minä tiedän, voiko eri kerroilla reagoida eri lailla vai pysyvätkö oireet aina samana vai tottuuko kroppa tuohon solumyrkkyyn?! Kammoksumisesta huolimatta olen toki todella iloinen siitä, että olen hoidon piirissä ja saanut hyvää hoitoa tähän saakka (mitä nyt tuskin tarvitsee tässä puolustella tai erikseen sanoa, mutta sanotaan nyt ihan siksi, että oikeasti tuntuu, että minua on hoidettu kuin kukkaa kämmenellä...!)

Ruusuja mulle- parhaita uutisia aikoihin

 

Tällä viikolla minua on tutkittu päästä varpaisiin luustokartastoa tutkaillen, sekä vatsaa ja sisäelimiä ultraillen. Vatsan ja sisäelimet ultrannut lääkäri oli nuori ja dynaaminen miekkonen joka pyöritteli ultra-anturia reippain ottein nahkallani kertoen samalla mitä nahan alla näkyy. Arvostan suuresti lääkäreitä, jotka kykenevät vuorovaikutukseen ja tässä tapauksessa erityisesti sitä, että tuo tohtorismies kertoi saman tien sisuskalujeni olevan hyvässä hapessa- ilman etäispesäkkeitä. Siis se tunne, kun saa tiedon saman tien, eikä tarvinnut esimerkiksi jännätä tähän päivään saakka molempien tutkimusten tuloksia!!!

 Luustokuvauksessa taas oli eri meininki, sillä lääkäriä ei näkynyt missään, vaan hoitaja hoisi koko homman, eikä tietysti sanonut mitään. Niinpä tänään klo 12.55 soi puhelin ja numerosta jo näin että syöpäpolihan se siellä soittelee. Koska tässä syöpäasiassa on tullut turpaan niin monta kertaa kuukauden aikana, niin en ole ihan vatsa kippurassa jännittänyt tuloksia, vaikka niinkuin taisin viime postauksessa kirjoittaa, niin kyllä ajatukset on harhailleet useammin kuin kerran "entäs jos"- tilassa. No. Syöpähoitaja kertoi kuitenkin hyvät uutiset, jotka olivat, ettei etäispesäkkeitä ole. JES.JES.JES. Tunnetila oli helpottunut, mutta kaikkein helpottunein taisi olla mieheni. En taida ihan olla kartalla siitä, kuinka paljon hän jännääkään näitä käänteitä, vaikka me paljon asioista- ja tästäkin asiasta ollaan puhuttu. Itse taidan olla vähän (lievä ilmaus) ulapalla vieläkin tuon syövän rynnistämisestä elämään, mutta ehkä se on aika normia, kun on itse sairauden kohteena. Tokihan tässä ollaan riskiryhmässä loppuelämä, mutta nyt eletään tätä hetkeä, kun ei tulevaisuuttaan voi ennustaa kuitenkaan. Täytyy vielä todeta, että jännä käänne tapahtunut itsessäni kuukauden aikana, kun pakosta ei voi suunnitella elämää tuskin viikkoa pidemmälle, niin ko. tunne onkin ollut rauhoittava. Elämää hetkessä siis.

Luukartasto ja parempi päivä

Oikeastaan, jos totta puhutaan, en halua tietää. En nimenomaan haluaisi tietää mitään enää sisälläni tapahtuvista asioista, kaikkein viimeiseksi sitä, onko syöpä levinnyt johonkin laajemmin ja jos on, niin... voi h****tti. Luustokartta kuitenkin otettiin tänään, halusin tai en. 

Ensin radioaktiivista ainetta suoneen sairaalan isotooppiosastolla aamusella ja sitten odottelua kolme tuntia. Tunnit vierähtivät loppujen lopuksi kivasti, kun herra lähti seuraksi, istuimme (todella viihtyisässä- NOT) sairaalan kahviossa ja vetäisimme kahvin kanssa sekä leivät, että kunnon kermamähmäpullat, sekä vielä kaiken kukkuraksi jäätelöt. (Että on annettu kasvuaineita syövälle, mutta menköön henkisen hyvinvoinnin piikkiin tuo herkuttelu.) 

Kolmen tunnin päästä pääsin kapeahkolle lavitsalle makoilemaan, jossa sitten maattiin paikallaan koneen kuvaillessa kartasto kuvia luustostani. Mikäs siinä oli pötkötellessä, taisin jopa hetkeksi uinahtaa, vaikkakin takaraivossa raksutti ajatus siitä, että mitä sitten, jos lääkäri haluaakin lisäkuvia jostain kehonosastani. Sehän todennäköisesti tarkoittaisi sitä, että siellä olisi jokin toinen -tai kolmas- epäilyttävä pesäke. Toisaalta mietin myös sitä, että mitä jos koko kehoni on syövänpaskaa täynnä, että siksi ei tarvita lisäkuvia. Se huonompi puoli noissa tutkimuksissa näes on, ettei hoitohenkilökunnan kasvoilta voi tutkimusvaiheessa (eikä oikeastaan muutenkaan) lukea yhtään mitään. Eivätkä he tietenkään kerro. Mitä siitäkin tulisi, jos tulokset saisi saman tien ja joutuisivat siinä kriisiapua antamaan... No juu, kaikella on aikansa, ja minä odotan tuloksia perjantaille, sillä aikovat silloin soittaa, mikäli kuvissa jotain on. (Ja jos on niin hauskaa viikonloppua vaan meille. Indeed.) Huomenna on sitten vuorossa vatsan ultra. 

Tänään on joka tapauksessa parempi päivä sytostaateista johtuneiden oireiden suhteen lähes viikkoon.  Ilmeisesti valkosolujen laskusta - ja varmaan hemoglobiininkin- johtuva pään ja silmien  raskaus on tänään ollut sangen vähäistä. Lisäksi sekin virkistää, etten ole ollut aivan neljän seinän vankina, olkoonkin, että ihmisten ilmoilla käyminen tarkoitti vain juuri tuota sairaalakäyntiä. Pieniä asioita arvostaa aika erilailla, mutta siitä joskus myöhemmin lisää. 

Käänteitä elämästä

Miten tässä on näin päässyt käymään, että makaan sohvalla epätodellisessa olotilassa, saan postia lähinnä sairaanhoitopiiriltä (epikriisejä, laskuja, peruukkimaksusitoumus…) ja elämänrytmi saattaa ennen pitkää koostua erilaisista poliklinikkakäynneistä?! Olotila on nimeltään rintasyöpä, minun tilanteessani tarkemmin sanoen  duktaalinen karsinooma, gradus 3,  HER 2:lla höystettynä. Ei siis ihan pikkujuttu, mutta tila edelleen jysähtelee päähäni, vaikka diagnoosin kuukausipäivä onkin jo mennyt ohitse. 

Edeltävä kuukausi on ollut melkoista mylläkkää, missä olen koettanut pitää kiinni pienistäkin asioista, kuin myrskyä uhmaten. Se maanantainen ilta, jolloin tsekkasin valokuvia tietokoneella ja jolloin käteni vain osui rinnassani olevaan kyhmyyn on piirtynyt tajuntaani tarkkarajaisesti. Tarina taitaa olla monen kohdalla sama sen suhteen, mitä sitten tapahtui. Työterveyslääkärin vastaanotto, kiireellinen lähete mammografiaan, ultraan ja paksuneulanäyteeseen, varaus leikkausjonoon, jota ennen magneettikuvaus ja uusi ultra, sekä ohutneulanäyte kainalosta. Leikkauspäätöksen pyörtäminen ja päätyminen neoadjuvantti (eli kohdallani sytostaatti) hoitoon kasvaimen pienentämiseksi ei taida olla aivan niin tavallista, sillä moni taitaa päätyä leikkauspöydälle melko pian diagnoosin saamisen jälkeen. Ja nyt, tämän viikon maanantaina 1.6.2015 elämä sai uuden käänteen juurikin sytostaattien (doketakseli) vuoksi, ehkäpä myös HER 2- reseptorin estoon saamani Herceptin-pistoksen vuoksi.

Uudella käänteellä tarkoitan tätä perin kammottavaa, jopa avutonta oloa, joka niistä on hiipinyt kehooni muutaman päivän aikana. Minulle on näinä päivinä kirkastunut, että olen tämän taudin armoilla fyysisesti, vaikka henkinen puoli potkii vastaan minkä ehtii. 

Oireet todellakin hiipivät minuun kolmantena päivänä hoidosta, sitä ennen olo oli normaali, jaksavainen (mikäli ei huomioida järkyttävää hoidosta johtuvaa ummetussessiota;). Pystyssä on vaikeaa pysytellä kovin pitkään ja olo on kuin kuumeessa ilman kuumetta, sillä raajoja särkee ja pää ei tahdo jaksaa pystyasentoa. Valkosolut siellä laskevat sanoo järki. Mies sanoo, että koeta ajatella olo siltä kannalta, että lääke vaikuttaa siihen paskaan, eli syöpään. Koetan. Koetan, mutta kun itsemääräämisoikeus on tavallaan otettu pois, niin ihan hammasta purematta se ei onnistu.

Kun sain diagnoosini niin ajattelin, että niin juuri, kesää vastenpa tietenkin. Ei kesäsuunnitelmia, vaan kolmen viikon sykleissä elämistä. Nyt on kuitenkin opeteltava ajattelemaan (pitkästä aikaa) päivä kerrallaan, varmaan ajoittain tunti ja hetkikin kerrallaan. Aurinko paistaa ja kesän värit ilostuttaa kaikesta huolimatta, vaikka sitten ikkunan läpi. Mulla on perhe, ystäviä, kissat. Ja halu löytää värejä elämästä, vaikka tämä kesä ja tuleva syksy tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan oudoimmat elämässäni.