Toivoa ja epätoivoa

No nyt on vihdoin kone, jolle voi istua rauhassa ja hallinnoida tekemisiään ihan itse. Läppäri on vedellyt viimeisiään pidemmän aikaa ja sitten olen lainaillut lasten koneita, yleensä sillä seurauksella, että koneella käynnit ovat olleet kiireisiä kun aina sitä on joku tarvinnut "pikaisesti". Mutta nyt saan kököttää tässä vaikka tunteja, mikäli siltä tuntuu (no ei tunnu, mutta kiireen tunteen poistuminen on mukava asia.) 

Toivo ja epätoivo on keikuttaneet venettä viime viikkoina. Välillä jaksan olla hyvinkin iloinen ja positiivinen unohtaen lähes kokonaan sairastavani. Ne päivät ovatkin olleet aivan parhaita, kun näin on päässyt tapahtumaan. Tuolloin syöpä on tuntunut kaukaiselle, joskus lähes mitättömälle asialle elämässä. Niinä päivinä olen jaksanut käydä yhä pidemmillä lenkeillä, kokkailla ja pelkkä oleminenkin on tuntunut vain ihanalle. En ole myöskään joutunut kuulostelemaan tuolloin oloani, vaan vointi ja elämä kaikkineen on tuntunut helpolle ja varmalle. Tosin mitään isompaa en ole jaksanut aloittaa ja isommalla tarkoitan esim. valokuvausta, mitä haluaisin opetella enemmän, tai jotain kädenjuttuja, joista nautin. Aloittaminen tai keskittyminen uuteen on ajoittain vaikeaa, liekö sytojen sivuvaikutuksia. 

Epätoivo on sitten se toinen ääripää, joka tulee esiin erityisesti sytostaattiviikolla, pari päivää lääkkeen jälkeen. Tuolloin toivottomuus valtaa mielen ja se tunne tuntuu pohjattomalle, syvälle menevänä. Ahdistaa. Hyvät päivät eivät silloin lohduta, vaan silloin pelkään etten parannukaan, että tämä paskatauti leviää, että tämä uusii, että leikkaus ei onnistu ja mitä nyt kaikkea mielessä voikaan olla. Ja silti on vain jaksettava uskoa että hoito etenee, kasvain vetäytyy, leikkaus menee niinkuin pitääkin ja elämä pääsisi jonkun kuukauden jälkeen palaamaan takaisin uomiinsa (ei enää entisiin, mutta uomiinsa silti.) 

Toki saikulla oleminenkin alkaa käymään työstä. Tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen ensimmäinen ajatus oli, että mitä teen sen jälkeen kun olen syönyt aamupalaa; tuijotanko seinää vaiko tyhjää pyörätietä ikkunasta? Toki olen viikon ollutkin kotosalla, joten eiköhän se ole varsin normaalia, että halu päästä ulkomaailmaan on säilynyt. Vielä pitäisi jaksaa ainakin 3,5 kk kotona pyörimistä ja "pienen" elämän elämistä. Ystäviä ja kavereita olen nähnyt ja lounastreffejäkin on tulossa, mutta silti leijonanosa on kotona vietettyä aikaa, joka alkaa verottamaan jaksamista osaltaan. Sitä ei ehkä ymmärrä, ennenkuin on itse kokenut näin rajoitetun elämän elämistä. Tämähän ei ole ns. normaalia kotona olemista, sillä normistihan sitä voi käydä vaikka jumpassa, salilla ja ihmisten ilmoilla milloin haluaa, tai vaikkei haluaisikaan. Lääkeviikkojen lisäksi nyt on astunut kuvaan flunssakauden välttely, sillä en todellakaan halua tähän kohtaan flunssaa/influenssaa, joka sotkisi yhtään sytostaatti/leikkausaikatauluja (ei mulla kyllä vielä jälkimmäistä olekaan). Sitä pää ei yksinkertaisesti kestäisi, sillä paraneminen saattaisi olla usean viikon prosessi (kuten mulla yleensä flunssissa) ja eniten tietysti pelkään, että valkosolut lähtisivät laskuun, mikä sitten hidastaisi hoitojen saamista etenemistä. 

Tunne epätoivon takana taitaakin siis olla pelko, jota kohti tässä projektissa on joutunut menemään jo pian puoli vuotta. Pelolle ei voi antaa niskalenkkiä, vaikka se sitä yrittääkin. Sen käsittely on silti aika hankalaa, koska pelko tuo niin äärimmäisiä ajatuksia omasta selviytymisestä mieleen ja niitä en tietysti haluaisi ajatella. On aika jännä, miten pelot korostuvat ajoittain myös silloin, kun on kavereiden seurassa tai ihmisten ilmoilla,sillä ns. normaalielämä tuo liikaa mieleen oman tilanteen epävarmuuden. 

Onneksi huonoja päiviä seuraa yleensä parempia ja ne paranevat, mitä pidempi aika lääkkeestä on ja ajan mennessä eteenpäin. Ja auttaneepa pelon hälventämiseen sekin, että tällä viikolla on taas magneetti ja lääkäri- ja leikkausaikataulu toivottavasti selvenee. 

Long time no see, mutta täällä ollaan

Pitkä kirjoitustauko takana, vaikka ajatuksia ja postausideoita on kyllä sinkoillut päässä tänä hiljaiselon aikana, sisältäen niin syöpää kuin unelmia, haaveita, tulevaisuutta- ja toki menneisyyttäkin erilaisine elämänvalintoineen on tullut peilattua. Olo ei ole ollut jatkuvasti harmaa tai alavireinen, kun ei ole oikein vaihtoehtoja niin sitä vain koettaa klaarata päivästä toiseen ja etsiä (repiä?) ilon ja onnen hippusia sieltä mistä niitä vain löytää. Koettanut siis kääntää purtta positiiviseen ajatteluun (vaikka sanana positiivinen on niiiin viljelty, että se miltei aiheuttaa näppylöitä, mutta siitä lisää jossain muussa yhteydessä.) Sitten on nää sytoviikot, jolloin maailma romahtaa ja itkettää koko paska ja erityisesti se että suurin toive kaikista olisi elämän normalisoituminen. Olen jaksanut ihmetellä tuota sytostaatin ja Herceptiinin liittoa mielialan alentajana, ja kyllä mielestäni niillä on erittäin ankeuttava vaikutus. Olo on kuin Harry Potterin ankeuttajien käsittelyn jälkeen, vaikka sitten kun alkaa helpottamaan niin mielialaoireetkin vähenee. Toinen on tietysti nämä saatanalliset vaihdevuosioireet, jotka tekee allekirjoittaneesta välillä sellaisen raivottaren (etenkin kun siihen lisää tähän sairauteen turhautumisen) että läheiset saavat pitää kiinni hatuistaan. Ja toisaalta siinäkin pelko, että tuleeko musta nyt oikeasti 46-vuotiaana joku ryppyinen mummo, jolla kohta osteoporoosit syö luut ja ryhti kumartuu. Hikoilu on myös sitä luokkaa, että paitaa saa vaihtaa ja kaljua kiillottaa hiestä ajoittain urakalla, tosin niihin vaikuttaa kielteisesti tietysti tuo lääkeyhdistelmäkin. Olenkin alkanut miettimään, helpottaisiko ravitsemus-asiat tuohon kokonaisvaltaiseen hien lentoon. Uskon että vaikuttaa, mutta lääkeviikolla en jaksa erityisesti seurata mitä suuhuni laitan, sillä se mikä edes jollekin tuossa lähes makuaistittomassa suussa maistuu (ja yleensä se on hiilari:D ) saa paikan suuni estradilta. Mutta sytoviikkojen ulkopuolella koetan sitten vähentää esim. sokerin syönnin minimiin. Esim. ennen viime sytoa olin kokonaisen viikon ilman sokeria (tarkoittaa siis karkkeja, pullia yms.), eikä edes tehnyt tiukkaa. Ehkäpä teen saman ensi viikoksi, kunhan tästä taas olen lopullisesti elävien kirjoissa.

Sytostaatit ovat nyt ylittäneet puolivälin ja nyt vain odottelen motivaatiota sietää kaksi viimeistä hoitokertaa kunnialla. Siis armas Lokakuu, voisitko jo saapua ja sitten siirtyä pikaisesti loppua kohden, jotta pääsisin tuosta kammottavasta doketakselista. Muuta en nyt oikeastaan tähän hetkeen kaipaisikaan (paitsi ehkä sitä, että oman elämän takaisin saaminen olisi kiva yllätys;)

Puolivälin sytostaatti

Mahtavaa, sytostaateissa on nyt puoliväli ohitettu, mikäli hoitosuunnitelma tulee etenemään alkuperäisen suunnitelman mukaan jatkossa! Jotenkin huojentunut olo, vaikka sitten toinen puoli on taas kerran näin lääkkeen jälkeen sitä mieltä, että toinen sytopuolikas (joka kestää lokakuun loppuun) tuntuu pitkälle ajalle. No oikeasti ei ihan hulluna tunnu, mutta olen huomannut ennekin, että lääkkeiden jälkeisinä päivinä kaikki hoitoon liittyvä tuntuu takkuiselta. Samoin tulee tunne, että miksi minä, miksi tämä syöpä on mulla, mitä tekemistä mulla sen kanssa on. Lääkkeestä selvittynäni, eli noin viikon päästä nuo ajatukset ja tunteet viimeistään hellittävät ja olen jaksanut olla yllättävän positiivinen (olen kyllä siitä jo tainnut jossain kohdassa mainitakin.) Positiivista on myös se, että alunperin luulin seuraavan magneetin ja lekurin olevan vasta syyskuussa, mutta ne ovatkin jo kahden viikon päästä, jee! Väliaikatietoja on kiva saada, kun sytostaateissa käyminen on kuitenkin lähinnä sitä lääkkeen ottamista, vaikka ihania hoitajia mulle on aina sattunut lääkkeenotoille, joiden kanssa on ollut kiva jutella niitä näitä.

Kirjavinkki, pelkoja ja matkanjälkeisfiilistä

Mikäli englanniksi lukeminen sujuu, niin suosittelen lämpimästi lukemaan edesmenneen brittidaamin Lisa Lynchin "C-word"- kirjan. Kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu, mutta mielestäni näin tulisi tehdä, sillä kirja on elämänmakuisesti ja realistisesti, mutta hauskalla twistillä kirjoitettu (niin hauskalla, kun syövästä nyt voi kirjoittaa). Kirja siis kertoo rintasyöpään sairastuneesta naisesta, kirjailijasta itsestään rinnan poistoineen, sytostaatteineen ja sädehoitoineen, unohtamatta tietenkään hiusten lähtöä, läheisten osuutta jne. Kirjailijatar kutsuu syöpäänsä "bullshitiksi", mikä onkin oiva nimitys vieraalle, jolle voisi antaa aimo potkun persuksiin. Lynchillä on myös blogi, johon aion vielä tutustua, mutta jota hän ei tule enää päivittämään. Vaikka olenkin kirjalijaa vanhempi, koen että kirja on paras rintasyöpää käsittelevä opus, mitä tähän saakka olen lukenut (ja olen kahlannut aiheeseen liittyviä kirjoja aika kasan). Ja sitäpaitsi mielestäni rintasyöpään sairastuminen ei ole ikäsidonnainen juttu, sillä samankaltaisia tunteita pelkoineen ja ahdistuksineen luulisin naisten kokevan, ovatpa he minkä ikäisiä tai millaisessa elämäntilanteessa tahansa. 

Paskamaisinta oli googlata tietoa kirjailijasta, sillä järkytys oli melkoinen luettuani, että hänellä oli todettu luihin ja aivoihin levinnyt syöpä kaksi vuotta sen jälkeen kun rintasyöpä oli hoidettu. Niinpä hän oli menehtynyt vuonna 2013 vain 33- vuotiaana. Siinäpä sitten omakin syövänpaska realisoitui jälleen, vaikka hoitoni on tähän saakka sujunut hyvin. Ja kun raottaa pelon ovea, niin sieltä pyrkii sisään sellaisia mörköjä, että pelko-oveen on parempi nojata kaikin voimin, kuin päästää mörköjä niskan päälle.

Kuva kopsattu Instagramista.

Peloista puheen ollen, olin tosiaan useamman päivän reissussa toisella puolella Suomea. Oli mukavaa olla reissun päällä, nähdä ihmisiä ja uusia paikkoja, sekä hiukan shoppailla, mikä kaikki tietysti oli luksusta tämän kotona kökötyksen vastapainoksi. Aluksi oli jonkin verran vaikeaa antaa itselleen lupaa nauttia matkasta, sillä pelotti, sössinkö koko hoitoni olemalla reissussa. Sössimisellä tarkoitan sitä, että pelkäsin saavani jonkin pöpön, valkosolujen laskua ja jopa sellaista, että kasvaako tuumori isommaksi, kun rasitun enemmän. Onneksi oli ystävä täällä kotipuolessa, jolle tekstata ja joka sai minut realiteetteihin sen suhteen, että minulla on lupa nauttia. Helkkari soikoon, ei kai missään omassa kuplassakaan voi elää ja koska vointini on ollut hyvä, niin annoin sitten mennä, vaikka päikkärit olivatkin poikaa useampana päivänä. Ajoittain unohdin koko, mutta ajoittain paikasta riippumatta tulee mieleen ajatus, että tässä minä vain olen näiden ihmisten keskellä vaikka mulla on syöpä. Jotenkin se tunne on niin absurdi, että pystyy, mutta kuitenkin itsessä on jotain niin vakavaa, kuin syöpä on.

Kävin muuten tänä aamuna verikokeessa ensi maanantaista 4. sytostaattia (puoliväli!!!) varten ja syöpäpolilta soitettiin äsken valkosolujen olevan aivan normitasolla. Erityinen yllätys oli, että hemoglobiini oli noussut 113:sta 116:sta, vaikka mulla on aina ollut alhainen hemoglobiini ja hoitoja aloittaessani sanottiin, ettei sitä voi nostaa esim. rautalääkkeiden avulla. Pieni, mutta mukava yllätys tämän lievän pelon keskellä! Pelko saa nyt kuitenkin potkun takapuoleen, sillä aion nauttia viikonlopusta täysin siemauksin ennen ensi viikon lääke-ällöä. 

Parasta viikonloppua!

Hyviä ja huonoja hetkiä, eli sytostaatti nro 3

Melkein puoli välissä sytojen kanssa. No siis ensi kerralla kahden viikon päästä ylitetään puoliväli, mutta malttamaton kun olen niin koetan ajatella, että voiton puolella enivei. On ollut ajoittain vaikeaa tällä(kin) kertaa sietää näitä oireita ja mopo meinaa keulia heti, kun olo on hiemankaan jaksavampi. Tarkoitan siis sitä, että sitä vain alkaa puuhastelemaan unohtaen rajallisen jaksamisensa ja sitten yhtäkkiä tulee stoppi ja on pakko palata sohvan nurkkaan lepäämään. Välillä on jo sellainen olo, että alan kirkumaan, mikäli joudun vielä makaamaan tai istumaan, luen vielä yhdenkin lehden tai kirjan tai  katson leffan tai tv- ohjelman. Sillä vaikka noista kaikista nautinkin yleensä suunnattomasti, niin alkaa välillä riittämään tämä pysähtyneisyys ja ajoittainen vihannes-elämä. Eniten kyrsii se, ettei pääse liikkeelle niinkuin haluaisi. Kaipaan hikistä jumppaa ja juoksulenkkiä niiiin kovasti. 

Sytostaattioireet näyttävät vaihtelevan kerta kerralta jonkin verran ja tällä kertaa olo oli kuin jollain pumpulipallolla. Kosketus tuntui iholla pumpuliselle, suussa tuntui pumpuliselle, päässä tuntui pumpuliselle, ihan kuin kaikki hermon päät olisivat karanneet jonnekkin ulottumattomiin. Väsymys, pissalla laukkaaminen ja vatsa-suolisto-oireet ovat olleet toki mukana myös, ja tietysti pahvin tuntuinen suu. Ja toisaalta olo oli vähän niinkuin olisi krapulassa, varsin ikävä tunne siis. Jännä, että sitä näinä väliviikkoina vähän niinkuin unohtaa noita oireita ja ajattelen syöpääkin vain ohimennen, mutta auta armias kun sytostaattioireet alkavat, niin pientä paniikkia hiipii pääkoppaan, kuin samasta sytostaatti-tippapullosta uutettuna. Paniikilla tarkoitan lähinnä niitä ajatuksia, että selviänkö, mitä jos en (vaikka en oikeastaan sitä vaihtoehtoa suostu edes ajattelemaan) ja silloin nousee kokonaisuudessaan tämän syövänpaskan epäreiluus pintaan. 

Positiivista on, että ruoka on maistunut- ehkä liiankin hyvin, mutta I don't care, onhan sitä kicksejäkin saatava ja ruoka ja minä ollaan vanhoja ystäviä tässä kicksi-asiassa. Pitäisi ehkä ottaa selvää syöpäihmisten suositusravitsemuksesta, vaikka aika terveellisesti mielestäni murkinoinkin. Hiilarit tosin maistuu melkoisen hyvälle ja juustoa suorastaan himoitsen tällä hetkellä. Olen jostain joskus lukenut, että keho kyllä pyytää sitä ruoka-ainetta mitä se tarvitsee, niin järkeilin, että johtuuko tämä mieliteko siitä, että sytostaatit käsittääkseni verottaa kropan kalkkivarastoja. Vai onko tämä vain puhdasta himoa;D Oltiin viikonloppuna tyttären kanssa kaksin kotona miesväen ollessa reissussa, pidettiin leffamaratonia ja syötiin hyvin. Sain myös makoilla ulkona lämpimässä paikassa muutaman tunnin ihan yksin, ihanaa. Lauantai-aamuna oli sen verran ok olo, että jaksoin paistella meille pannukakutkin, mmmm:P, vaikka itselle makuelämys ei ollut tästä pahvisuusta johtuen aivan sitä luokkaa, mitä se olisi voinut olla. Mansikoita on tullut myös popsittua koska ne maistuvat kesälle, mutta siksikin, että marjoissa on niin paljon hyvää pienessä paketissa, että potkikoon nekin osaltaan tuota kasvainta ulos minusta. 

Nyt sanon heipat, sillä aamulla on aika peruukin muodistamiseen, jotta saan sen mukaan viikonlopun rientoihin. Luvassa on peräti matka (uskomatonta tämän parin kuukauden kykkimisen jälkeen!! :) Muistakaa Siskot, syödä hyvin.

Kaljusta ja luomuisa eloonjäämispaketti päänahkaan ja kroppaa

Täällä punoitan, kuin rapu konsanaan noista hemmetin kortisoneista ja olo on jotenkin ällön "pumpulinen". Jotenkin nuo kortisonit tuntuu vielä ällömmille kuin sytostaatit, mutta uskollisestihan ne pitää hoitokertojen yhteydessä napsia. Eniten kuitenkin jonkinlaista ihmetystä on aiheuttanut se, että tukka tippui päästä ja haluaa sitten kuitenkin kasvaa tuota syöpähaituvaa laikukkaaseen päänahkaani. Mulla on aina ollut todella paksu kuontalo ja hiukset- kuten myös muidenkin karvojen kasvuvauhti on ollut melkoista huippuluokkaa kautta aikojen tyyliin, jos aamulla sheivaat, niin muutaman tunnin päästä jo sänki rehottaa esim. säärissä. No karvan kasvuhan ei ole toki tyrehtynyt muissakaan kehon osissa, kuin päässä, mutta hidastunut se on (mikä on sinänsä positiivista;). Mutta siis hiuksiin. Jätettiin ensin päähäni pieni sängen poikanen, mistä oikein tykkäisinkin, mutta kuten jo jossain aiemmassa postauksessa taisinkin mainita niin laikukashan tuo päänahka on kokokaljuläikkineen. Niinpä ajeltiin koko kalju noin viikko sitten, mutta karvaahan alkoikin pilkottamaan jo pari päivää sen jälkeen. Mitä ihmettä? Tuo syöpäkarva on vielä niin hentoista, etten sitä kyllä kauaa kykene katselemaan, vaikka lähinnä oleskelen täyskaljuna vain täällä kotosalla ollessani. Väritönkin tuo päänahka on, etenkin kun ilmeisesti lääkkeistä johtuen tuntuu, että naama ottaa enemmän väriä tuosta silloin tällöin pilkistävästä auringosta, kuin ikinä. Olenkin koettanut oleilla pihalla ilman hattua aina hetkiä kerrallaan, jotta väriero ei olisi niin suuri ja toki aurinkorasvalla varustettuna. Mutta aurinkoakin on saanut lähes metsästää tänä kesänä, ja mikäli se paistaisikin, niin siitä huolimatta pihalla saa värjötellä vilttiin ja villasukkiin kääriytyneenä. Osaksi paleluni taitaa kyllä johtua näistä loputtoman rasittavista kylmä-kuuma vaihteluista, mitkä ilmeisesti johtuvat sekä näistä meneillään olevista lääkityksistä, mutta myös estrogeeni-lääkkeen tauolla olosta. 

Mutta siihen eloonjäämispakettiin, joka olennaisesti liittyy tähän kaljuna olemiseen, hikoiluun ja kropan ihon ja nenän kuivuuteen, mutta itsensä hoitoon muutenkin. Käyttämäni kosmetiikka on ollut jo pitkään 80-90%:sti ekokosmetiikkaa, koska mitä enemmän olen etsinyt ja löytänyt tietoa kosmetiikan myrkyistä, sitä enemmän vastenmielisyys perusmarkettikosmetiikkaa kohtaan on virinnyt- ja siis jo ennen syöpää. Ja nyt tämän syövän kanssa haluan olla yhä tietoisempi valinnoistani, mitä suuhuni laitan tai mitä tuotteita kropalleni käytän. Toki eko/luomu maksaa, ja pennosia lasketaan ajoittain myös tässä taloudessa, mutta silti koetan priorisoida sekä itseni, että perheeni hyvinvoinnin edelle. Ja luomukosmetiikkaa saa melko edullisesti jo esim. ihan perus Prismasta, mikä on hyvä asia- kiittäkäämme valveutuneita sisäänostajia!

 

Päänahka näyttää kuivuvan kovaa kyytiä ja alkaa näytää ikävälle, jos sitä ei rasvaile. Itse olen käyttänyt aloevera-geeliä, mikä myös kivasti viilentää hetkellisesti päänahkaa- ja voihan sitä käyttää muuallekin kroppaan  ja jopa haavoja parantamaan. Kuulin myös yhdeltä tutultani, että aloe vera- juoma oli tod.näk. vähentänyt tutun äidin iho-oireita sädehoidon aikana, ja aionkin kokeilla ko. kikkaa kunhan sädehoitojen aika koittaa hamassa tulevaisuudessa. Lisäksi silloin tällöin pesen päänahan shampoolla, laitan hoitistakin joskus, vaikka en tiedä onko niillä mitään vastetta päänahan hoidolle. Myös tuo babyoil on löytänyt tiensä kuivan kropan ihon lisäksi päänahkaani sulostuttamaan silloin tällöin- mikä on hyväksi vauvan iholle, täytyy olla sitä myös syöpähenkilölle;). 

Nenän limakalvot taas kuivuivat ekan sytostaatin myötä kipeiksi, ei ehkä ihan haavaisiksi, mutta kipeiksi silti. Taisin löytää Europadonnan keskustelupalstalta vinkin tuohon 100%:n n seesamisiemenöljyn hankkimiseen ja se kyllä on pitänyt oireet loitolla enenmmän kuin hyvin. Aloitan yleensä sen niistämisen ennakoivasti pari päivää ennen sytostaattia, oireiden minimoimiseksi. Seesaminsiemenöljy ei ehkä sovi kaikille, siis jos olet allerginen ko. siemenille, joten apteekista löytyi muitakin hyviä vaihtoehtoja. Valitsin itse kuitenkin tuon suihkeen, koska siihen ei ole lisätty mitään ylimääräistä. 

Hikoiluun ei sinänsä auta, kuin löyhyttely lähimpää löytyvällä lehden tapaisella, mutta talkki on hyvä oheisapu hikoiluun ja siitä mahdollisesti johtuviin odööreihin. Tuo Lushin talkki tuoksuu miedosti ja on ihan suosikkini, mutta esim. apteekista saa huokealla hajustamatonta talkkia avuksi hikoilun estoon. Dödöäkään ei tarvitse välttämättä kun tupsuttelee itsensä talkilla, vaikka ihmisten ilmoille lähtiessä sitä en mistään hinnasta jättäisikään pois;D Mutta sellaista tänään. Jaksakaa siskot hoitaa itseänne kaikesta huolimatta. Kosmetiikka ei ole välttämätöntä, mutta joskus siitäkin on kiva repiä iloa päiviin ja jaksamiseen!

 

Kakkos magneetti ja sytostaatti nro 3

Viime viikon magneettikuvien tulokset sain eilen ja iloisia kuulumisia sieltä tulikin. Kasvain on lähtenyt sytostaatin toimesta pienenemään, ja kahden sentin pienentyminen on mielestäni hyvä setti kun ajattelee, että alkuperäinen läpimitta oli 8 cm. Että jee, eipä ole turhaan kärsitty näitä kaiken kattavia oireita sytostaateista. Kysäisin myös lääkäriltä, onko mitään mahkuja lähteä leikkaamaan aiemmin kuin marras-joulukuulla. No, mahkut on siinä, mikäli kasvain ei enää pienenisi tai sitten lähtisi takaisin kasvuun. Silloin kuulemma leikattaisiin nopeastikin, mutta enpä taida toivoa kumpaakaan vaihtoehtoa kohdalleni. Olen niin orientoitunut tähän "projektinomaiseen" taudin hoitamiseen, että mennään nyt jäljellä olevat 5 hoitokertaa vaikka hampaat irvessä. Ja todellakin ajattelen, että hoitokertoja on enää "vain viisi" ja ensi kerran jälkeen ollaan jo puolessa välissä, eli mahtavaa. Takaraivo muistutta kuitenkin, että kaikkea voi tulla tielle ja tilanteet elää, kun tästä taudista on kyse. Nytkin tuntuu, että uskaltaako ihan hulluna iloita kasvaimen pienenemisestäkään, jos sitten tuleekin takapakkia. Mutta jos nyt opetellaan uutta positiivista rytmiä elämään, niin iloitsen prkl siltikin!

Lääkärin tapaamisen lisäksi sytostaatti numero kolme, sekä herseptiini- pistos olivat myös eilen, että loppuviikon "oloja" odotellessa. Makuaisti ilmoittelee, että jotain on taas tulossa, tuntuu ettei mikään oikein maistu miltään. Muuten olenkin pörrännyt kortisonihuppelissa tämän päivän. On sulatettu pakastinta, pesty pyykkiä, tehty sapuskaa ja leivottu pullaa. Nyt tuntuu että uni voisi olla poikaa, mutta viime aikoina unet ovat karanneet sen myötä, kun olen kömpinyt sängyn pohjalle, ärsyttävää. Toisaalta on sitten tullut otettua kirja käteen ja luettua senkin edestä, kirjatoukka kun olen.